Olen välillä miettinyt sitä, miten voi nuorella ja äidillä olla niin kovin erilainen arvomaailma. Onko kysymys sukupolvien kuilusta, kulttuurierosta vai kapinoinnista vanhempia kohtaan? Tai kaikesta tästä. En usko sen johtuvan ainakaan kasvatuksesta. En koe epäonnistuneeni, vaikka lapseni ei arvosta samoja asioita kuin minä.

Käytännössä tarkoitan sellaisia asioita kuin suhtautuminen rahaan tai ympäristöön. Kuopuksemme on valitsemassa ammattia yläasteen jälkeen. Pitkään olemme ehdotelleet hänelle ammatteja, jotka voisivat olla hänelle sopivia tai edes mahdollisia. Melkein aina ensimmäinen kysymys on: "Saaks siitä hyvää palkkaa?" Itselleni palkka ei ole työssä tärkeintä. En tavoittele varallisuutta. Riittää, että tulen toimeen. Tärkeämpää on viihtyminen ja työn mielekkyys.

Nuoret roskaavat nykyään huolestuttavasti. Pitsakääreet heitetään ostarin asfaltille, karkkipaperi aseman liukuportaisiin. Tänään löysin talomme edestä osittain oman pihan puolelta juomapullon ja karkkipussin. Juuri sellaiset, joita pojallani on ollut pari päivää sitten. Minulle ei tulisi mieleenkään kylvää roskia - kaikkein vähiten omalle pihalle.

Yksi asia on ulkonäen ja yleensäkin ulkoisten asioiden korostaminen. Pojan pitää käydä salilla, ostaa muotivaatteita, käyttää hajusteita. Päätä verhoava lippis tai pipo ovat tärkeämpiä kuin pään sisällä olevat ajatukset ja tiedot. Itse kuljen mielelläni kierrätetyissä vaatteissa, joita saan joko siskoltani tai ostan kirppikseltä. Meikkaamiseni on vähäistä. Puhtaus on tärkeää, tuoksut eivät niinkään. Arvostan paljon enemmän kanssaihmisissä ystävällisiä sanoja ja viisaita ajatuksia kuin lihasmassojen pullistelua. Välillä tuntuu pahalta, että halveksin sitä mitä poikani arvostaa. On jopa vaikea rakastaa häntä. Totta kai ymmärrän, että hän saa olla erilainen. Mutta kun hän on niin kauhean erilainen: eri näköinen, eriluonteinen, eri sukupuolta! Ja sitten nuo arvot ja arvostukset, ajatukset ja käytös.

Osittain kysymyksessä on varmasti murrosiän kuohut ja kavereiden merkitys. Osa syy eroihin on myös pojan temperamentissa, etnisessä taustassa. Kuitenkin välillä on pinnisteltävä, että hyväksyn pojan, vaikka en aina voi hyväksyä hänen arvojaan, asenteitaan ja tekojaan. 

Onhan tässä erilaisuudessa kääntöpuolensakin. Onhan se vaihtelua. Onhan se välillä vähän eksoottistakin. Ja on hyvä ymmärtää, että tämä on varmasti osa hänen itsenäistymistään ja oman identiteetin etsimistä. Lohdullista on myös se, että kuopuksemme on vasta 15. Hän on niin keskeneräinen ja muutosvaiheessa. Siis rakkautta, rakkautta ja rajoja. Kyllä se siitä . 

Yks kaks tuli mieleeni, että voiko taipumukseni luokitella ihmisiä erilaisiin ryhmiin johtua siitä, että olen opiskellut koko peruskoulun ajan joukko-oppia.

Nythän siitä on kirjoiteltu Hesarissakin joukko-opista. Itse pidin matematiikkaa koulussa mielenkiintoisena ja olenkin matematiikan opettaja.

Jotenkin minun ajatteluuni sopi tuo selkeä "kuuluu joukkoon", "ei kuulu joukkoon" -ajattelu.

Sovellanko sitä helposti myös muualla elämässäni? Luokittelenko ihmisiä erilaisiin kategorioihin? Onko minut aivopesty?

Kuinka usein unohdankaan kannustavan ja myönteisen palautteen antamisen kotinuorisolle. Joskus ehkä aloitan hyvin: "Olipa mukava, kun ..." "Hienoa, että olet ..." jne. mutta sitten seuraa jatko: "mutta on muistettava, että ..." Siis kehujen jälkeen tulee tuo karmaiseva MUTTA. Tästä olen erinäisiä kertoja puhunut mieheni kanssa keskustellessamme poikien kasvatuksesta. Vaikka tiedostamme asian, olemme liian kriittisiä. Sitä on niin varovainen kehumaan. Meidän nuorempaa poikaa pitäisi  kannustaa kaikessa hyvässä. Niin usein tulee moitittua, kun hän hölmöilee tai epäonnistuu. Ei ehkä aina ihan suorasti, mutta edes vihjataan tyyliin "paremminkin olisit voinut ...".

Työssä on sama juttu. Huomio kiinnittyy häiritseviin oppilaisiin. Ja nimenomaan silloin, kun he häiritsevät. Sitten kun he pystyvät käyttäytymään rauhallisesti, ajattelen, että nyt on asia niin kuin pitäisikin. Enkä siis sano mitään. Joskus oppilas itse joutuu huomauttamaan, että huomasinko kuinka hän oli hiljaa tai teki töitä.

Joidenkin kohdalla liian hätäinen kehuminen voi olla huonokin asia, mutta jotkut tarvitsisivat kannustusta aina kun onnistuvat. Vaikea kyllä tietää aina kumpaan näistä kahdesta ryhmästä oppilas kuuluu. Tosin eihän ketään voi tällä tavalla luokitella jyrkästi. No, joka tapauksessa oppilaantuntemus on erittäin tärkeää. Siksi opettajan olisikin hyvä jutella oppilaiden kanssa ihan vapautuneesti esimerkiksi välituntisin. Kaiken lisäksi nuoret ovat tosi mukavaia, kun heidän kanssaan juttelee muulloin kuin kasvatus- tai opetustilanteissa. Ilman velvollisuuksia tai suorituspaineita kummaltakaan taholta.

Sain itse kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta kirjoituskurssini vetäjältä puhelimessa kuluvalla viikolla. Olin kuin lentoon lähdössä. Taisivat jalat olla hiukan maan pinnan yläpuolella jonkin aikaa. Ja kurssi oli sentään yliopistotasoa ja kurssin ohjaaja vaikutti aika kriittiseltä ohjeiden annossaan ennen kirjoitustehtävää.

Ajattelin, että tämän vuoden yksi tavoitteistani opettajantyössäni olisi kannustus.

Nyt pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa suunnitella ja valmistella nuoremman pojan rippijuhlia. Lähinnä tämä tarkoittaa reseptien etsimistä ja niiden ohjeiden mukaan leipomista. Koska olen koukussa vadelmiin ja onneksi myös niiden poimimiseen, haluan tehdä vadelmaisen juustokakun. Onneksi netissä leivontablogeja ja ohjesivustoja.on ihan joka makuun. Nyt vaikeutena on valita riittävän yksinkertainen ja varmasti onnistuva. En ole harjaantunut juustokakkujen tekijä.

Toinen kakku on ehdottomasti sacherkakku. Niitä perheessä ovat leiponeet juhliin mieheni ja minun lisäksi myös ensi launtain juhlakalu itse. Hän ei nyt tiedustellessani vaikuttanut kovin innostuneelta apukokilta. Tuo murrosikä kun tuntuu olevan siinä vaiheessa, että tarvittaisiin melkoista suostuttelua tai tuntuvaa rahakukkaron kevennystä, jotta hänet saisi leipomaan. No, kyllä äiti tekee, kun on aikaa. Ehkä poika sentään niitä lusikkaleipiä tekisi. Niistä olen kerran jo kirjoittanutkin.

Sitten pitää olla kahdelle vieraalle gluteiinitonta. Onneksi on Google ja taas löytyy valinnanvaraa. Ehkä kokeilen maustettuja marenkeja. Jossakin ohjeessa oli kaakaota, toisessa mantelia. Valinnan varaa on. Vaikeutena tässäkin on vaihtoehtojen runsaus. Minun henkilökohtainen ongelmani on valinnanvaikeus. Siinä auttaa pikkuisen kommentit reseptien jälkeen. Jos joku kehuu herkulliseksi ja vielä lisäksi mukavan vähätöiseksi, valinta tulee helpommaksi. Jos vielä lisänä on raaka-aineiden kohtuullinen energiasisältö, sitä varmempi valinta. Silloin ei kyllä pidä isännälle hiiskua mitään. Hän saakoon nauttia herkuista luullen kaikkia täysirasvaisiksi.

Isäntä on yleensä leiponut myös, nyt hänen pitäisi keskittyä mm. pihan laittamiseen.

Suurin ongelma taitaa itselläni olla ryhtyminen. Kun tämä kirjoittaminen kiinnostaisi. Ei vain tänne blogiin, vaan haluaisin aloittaa uuden novellin. Olen juuri saanut lähetettyä itseopiskelukurssille hyväksyttäväksi novellin, pakinan, lehtijutun, mielipidekirjoituksen ja alustuksen. Minulla on myös menossa Peter Hoegin "Norsunhoitajan lapset", jonka itse asiassa ostin miehelleni syntymäpäivälahjaksi. Mutta koska hän sen jo ehti lukea, nyt saisin ahmia sitä. No, se olkoon yksi palkkio saatuani leivottua jotakin tai järjestettyä kotia. Siis, nyt kai olen päiväni kirjoitusharjoituksen suorittanut ja aloitan kohta puuhaamaan keittiössä tai pihassa.

Nuorempi poika palasi juuri äsken ripariltaan. Kotona häntä odotti yllätys.

Mieheni oli siivonnut ja järjestänyt hänen huoneensa perin pohjin. Siis kaappeja ja sängynalusia myöten.  Sieltä löytyi uskomattoman paljon pölyä ja rojua vuosien varrelta. Katselin vain sivusta, kun yläkerran aulaan muodostui paperipinoja ja tavararöykkiöitä. En voinut sotkeutua asiaan. Jostakin tuli esille myös oppilastietolomakekin, joka olisi pitänyt viime syksynä palauttaa kouluun. Työhön kului noin seitsemän tuntia!

No, poika hetken ihmetteli huonettaan ja kysyi, kuka oli siivonnut. Sitten hän hymyillen kiitti isäänsä tehdystä työstä, lupasipa kuulemma yrittää pitää huoneensa tällaisena. Ilmeisesti hän arvosti isänsä vaivannäköä kovasti.

Itse olin usein ahdistunut ajatellessani huoneen sotkuisuutta. Koin syyllisyyttä siitä, etten ollut jaksanut opettaa poikaa pitämään tavaroitaan edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Äitinikin meillä oleskellessaan tänä kesänä (kurkunpään tulehduksen aikaan!) aamutuimaan huokaisi, että mitenkäs saisi tuon ... huoneen järjestykseen.  Minulta paloi päre ja oli pakko tiuskaista heikolla äänellä, että älä viitsi heti aamulla. Sitten poistuin paikalta. Omat kaappini kun ovat sekä kotona että työssä onnettoman sekaisin.

Mieheni onneksi joskus tempaisee ja tekeekin sitten tosi huolellista työtä. Nimenomaan kaappien järjestämisessä hän on suoraan sanoen lahjakas! Hän aloittaa siivoamisen yleensä karsimalla kaapeista komeroista tarpeetonta tavaraa - aika rankalla otteella. Sitten vasta hän jatkaa järjestämällä huoneessa olevia tavaroita. Onhan tämä looginen ja rationaalinen järjestys.

Minä taas siivotessani ajattelen yleensä, että "pois silmistä, pois sydämestä" ja survon tavaroita kaappeihin ja pinoan papereita. Kai minulla on joku oravamainen jyväjemmarin vimma. Mitään ei voi pistää pois, kun sitä voi vielä joskus tarvita. Vanhoja vaatteita ja tavaroita pyörii nurkissa ja kaapeissa. Vaatteet kulutan puhki. Uutta en pysty ostamaan. Shoppailu ei ole minun juttuni. Eniten vaatteita ostan kirppareilta tai haen siskoni kaapista. Pojankin huoneesta sain pelastettua unilelun, jonka hän oli saanut vanhemmiltani ensimmäiseksi leluksi tullessaan Suomeen 3-vuotiaana. Muistan, kuinka hän rutisti sitä ollessaan äitini sylissä taksissa matkalla kotiimme. Ajattelin ainakin kysyä pojalta ensin, haluaisiko hän säästää sen. Luovutusvaatteet meillä on kyllä molempien osalta tallessa.

Olen ollut puhekiellossa jo kolme viikkoa. Tämä ei ole ensimmäinen eikä - pelkään niin - viimeinenkään kurkunpään tulehdus.

On mielenkiintoista todeta, että ikävintä äänensä menettämisessä ei ehkä olekaan asioiden viestittämisen vaikeus, vaan tunteiden ilmaisumahdollisuuksien puute. Ei voi huutaa, ei itkeä ääneen, ei hihkua ilosta. On vaikka lähdettävä ulos. Improvisoitava pianolla. Kirjoitettava tunteitaan ulos tekstinä. Joskus on tehnyt mieleni lähteä ulos ja hakata puun runkoja, jos olen kiukustunut.

Kaipaan myös valtavasti huumoria. Sitä, että saan ääneen kommentoida, saan vitsailla. Vaikka kirjoitan kommentteja Facebookiin ja chattailen, se ei riitä. Enkä oikein voi toimia näin läheisteni kanssa, jotka ovat kosketusetäisyydellä.

Onneksi perhe on oppinut lukemaan viittelöintejäni. Olen jo melko harjaantunut pantomiiminäyttelijä, tai sitten pojat ovat hyviä tulkitsijoita. Lappuja kirjoitan ahkerasti. Sekin jo kyllästyttää.

Viimeksi, kun minulla oli ääni poissa viime marras-joulukuussa, minussa heräsi taas kerran sisäinen kirjailija. Loin fiktiivisiä hahmoja, joille sain sanat suuhun. Nytkin olen kirjoittanut aika paljon. Ja lukenut. Onneksi on kesäloma, ja minulla on muutenkin aikaa enemmän.

Elämä on sitä mitä se on. Menetys voi olla mahdollisuus. Reittejä ja ovia on monia. On  uskallettava luottavaisesti valita ja tehdä jotakin, mitä ei ole ajatellut koskaan tekevänsä - tai tehdä juuri sitä, mitä on aina toivonut.

Olen ollut viikon verran äänettömänä. Siihen ajanjaksoon piti sisältyä myös kesäinen illanvietto kollegojen kanssa, hyvän jatkon -toivotukset yhdeksäsluokkalaisille, poislähtevien opettajien hyvästeleminen kakkukahveilla. Niin ja tietysti Suvivirsi, kahteenkin kertaan veisattuna: kirkossa ja koulun sallissa. Olin harjoitellut laulamista koulun kuorolaisten mukana kirkossakin. Mutta harjoitukset eivät olleet hyväksi kurkulleni, ja niinhän siinä taas kävi ...

Nyt on sitten se hyvin ansaittu kesäloma. Siltä ei kuitenkaan oikein tunnu. Lomalle siirtyminen ilman edellä mainitsemiani "riittejä" ei tunnu oikein lomalta. Lueskelin Facebookista, kuinka kollegat laskivat jäljellä olevia päiviä. Minä olin jo lomalla, mutta en siitä nauttinut vielä. Odotan vain, että pääsen taas olemaan oma itseni, puheliaampi. Ja vähän energisempikin.

Töissäkin olisi vielä käytävä. Oman luokan pöytä lainehtii monenlaista paperia ja koteloa. Kaappeja en rupea siivoamaan. Postilokero on tyhjennettävä. Sairauslomatodistus on vietävä. Odottelen, että pystyisin edes vaihtamaan kuulumiset paikalla olevien työntekijöiden kanssa.

Outoa, että tuli jotenkin ikävä ysiluokkalaisia, niitä haasteellisimpiakin. Olisi ollut kiva nähdä heidät vielä parhaimmat päällä koulun lavalla ja myöhemmin helpottuneina koulun pihalla. Kyllä tuli muutamia piinattua aika paljon. Muutamat olisivat tarvinneet aivan erilaista opetusta ja elämän ohjausta. Ei sitä opettaja vain repeä kaikkeen, vaikka kuinka pitäisi tärkeänä oppilaan yksilöllistä huomioimista opetuksessa. On sitä kurssejakin käyty erilaisista oppijoista. Paljon on vielä opittavaa, vanhallakin maikalla.

Nyt kuitenkin suunnattava ajatukset enemmän irti oppilaista ja koulusta, kohti lomaa. Sitä todella hyvin ansaittua irtiottoa ja virkistäytymisen aikaa!

Otsikko on lainaus Anna-Mari Kaskisen sanoittamasta ja Petri Laaksosen säveltämästä laulusta (Messulauluja 87, Kirjapaja 1999)

Isäni nukkui pois pari viikkoa sitten ja eilen hänet siunattiin haudan lepoon. Muistotilaisuudessa kanttori lauloi toivomuksestani em. laulun. Koin, että isä pääsi perille. Kuten olen aikaisemmin kertonut hän ikään kuin hiipui pois. Kerran ihmisen on täältä ajasta lähdettävä. Kaikella on aikansa, kuten pappikin Raamatusta luki siunaustilaisuudessa. Uskon, että isä oli lähtöönsä valmis - kaikesta siitä päätellen, mitä hän puhui viimeisinä viikkoinaan.

Isäni muistoksi kirjoittamassa runossani on säe:

"Oli vaari/oli hauras vanhus/kiitollinen, valmis."

Ikävä jää, kuten aina. Ja kaunis muisto.

Nyt on tärkeää pitää huolta äidin jaksamisesta, itseäänkään unohtamatta.

Tähän päätän Alzheimer-aiheeni.

Isäni on ollut jo muutaman viikon sairaalassa. Hän pääsi lähestulkoon kuihtumaan kotioloissa, kun ei syönyt kunnolla. Sairaalassa hänet pistettiin heti tiputukseen. Monenlaisia näytteitä otettiin. He epäilivät, että isällä olisi vettä keuhkoissa ja sydämessä. Edellisestä oli tarkoitus sitä jotenkin poistaa röntgenin yhteydessä, mutta ei siellä sitten vettä ollutkaan.

Isän fyysinen olo koheni hänen päästyään ammattiavun piiriin, ja yllättävää kyllä myös mieli. Välillä hän vaikutti jopa virkeämmältä kuin kotona. Olihan ympärillä enemmän elämää ja joitakin innostavia hoitajiakin. Hän makoilee tosin kolmen hengen huoneessa ihan tavallisessa kunnallisessa sairaalassa. Onhan se toisaalta ankeaakin. Pitkään oli epäselvää, mihin lääkäri suunnitteli isän siirtyvän seuraavaksi. Välillä kaipuu kotiin on ollut sydäntäsärkevää, äidiltä olen kuullut. Itse olen käynyt noin parin viikon välein katsomassa.

Noin viikko sitten isän piti päästä kotiin taas äidin ja tarvittavan kotisairaanhoidon turvin, mutta sitten osastolle iski noro-virus. Sehän nyt sitten iski isäänkin. Äitikään ei päässyt enää katsomaan. Nyt kun virus on ilmeisesti isästä päästänyt otettaan, äiti sairastui. Pääsiäisenä piti mennä koko perheen voimin käymään mummoa ja vaaria tapaamassa. No, nyt käväisen ehkä vain minä yksin, jos äidin olo kohenee.

Kyllä ihminen on sairaalassa avuton. Kun on tiputus, ei voi itse mennä vessaankaan vaikka pystyisi muuten vielä kävelemään. Sänkyyn on tästä syystä pantu laidat. Saa nähdä, kauanko tätä kestää. Toivoisin, että isä pääsisi kotiin katselemaan äidin parvekkeelle istuttamia narsisseja ja näkemään tutut tavarat ympärillään. Mutta kaikki on Korkeammassa kädessä. Myös lähtöhetki viimeiselle matkalle. Fyysisesti isän kuntoa ei juurikaan enää voi kohentaa.

Isällä on ollut jonkinlaisia harha-aistimuksia. Äiti on kertonut, että hän on ollut ikään kuin puoliksi unessa ja hamuillut tavaroita. Välillä hän taas ihmettelee, missä hän on. Omaiset hän vielä tuntee. Toivottavasti vielä ensi kerrallakin. Harmittaa, ettei hän ole nähnyt miestäni ja poikia pitkään aikaan. Nytkin pääsiäisreissu taisi mennä myttyyn.

Tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. Vai pitäisikö minun sitä edes tehdä?

Minun pitäisi nimittäin laatia rästikokeita ja -tehtäväpaketteja ysiluokkalaisille, joilla on kursseja suorittamatta. Jollakin syynä liiat poissaolot. Joku on saanut kokeista hylätyn arvosanan eikä ole tunneilla pistänyt tikkua ristiin. Joku on käynyt tunneilla, mutta kirja on aina jossakin muualla kuin luokassa - ja ajatukset muualla kuin matematiikassa. Kommunikointi sujuu vain kavereiden kanssa. Onhan osalla omat kotihuolensa ja nuoruuden kasvukipunsa, mutta kuitenkin ... Kyllä pitäisi jotakin jaksaa ja vaivautua tekemään arvosanojensa eteen. Edes sen verran, että seuraisi tunneilla.

Koen kuin en itse olisi saanut suoritettua kursseja, kuin minä olisin ollut oppimatta tai laiskotellut. Kuin minä olisin laiminlyönyt velvollisuuksia. Mikä ihme muutamia nuoria vaivaa, kun he kuvittelevat, että tiedot ja esimerkiksi laskutaidot ruiskutetaan hetkessä heidän aivoihinsa? Vaivannäön kulttuuri on kadonnut. Onneksi on vielä joitakin, jotka jaksavat harjoitella tehtäviä, vaikkei se heille selvästi helppoa eikä kovin mieluisaakaan ole. Heitä arvostan! Yleensä he saavatkin kuutosia ja seiskoja, eivät viitosia arvosanoiksi. Niin ja tietysti on ne, jotka aina osaavat ja jaksavat tehdä töitä. Ne joille on siihen annettu paremmat edellytykset.

Sitten on joukko oppilaita, jotka havahtuvat vasta ysiluokan keväällä ja hätääntyvät, kun aukkoja osaamiseen on syntynyt niin paljon, että uuden oppiminen on lähes mahdotonta. Motivoida ja kannustaa nyt tuollaisia! "Kun et opettanut", saattaa joku alkaa valittaa. Kumpa voisin joskus olla jotakin muuta oppilaille kuin matikan maikka!